Asenne ratkaisee

Mie olen vähän tällainen omassa kuplassani oleva analysoijaharjoittelija. Keskittyminen 110%. Salilla en välttämättä tiedä, ketä oli samaan aikaan paikalla tai oliko siellä ylipäätään ketään. Lentopallopeleissä huutelut, kannustukset yms. menee ohi, koska keskityn. Mielessä pyörii ainoastaan se, missä onnistuin tai miksi en jaksanut tai miksi tuntui heikolta ja ennen kaikkea, mitä voisi tehdä ensi kerralla paremmin. Kaikki on kiinni korvien välistä. Jalat jaksaa kyllä, kipua sietää kyllä kunhan mieli suostuu siihen.

Tätä pitää harjoitella selkeästi lisää. Korvienväliä. Mennä yli kipukynnyksen ja huomata että siitähän selviää hengissä. Ja jotta pystyy psyykkaamaan itsensä tämän tyyppiseen harjoitteluun, on osattava asennoitua niin että YES I CAN! Olisi joskus hauska saada äänitettyä vaikka cd:lle (mikäli kukaan tietää mikä se on?), miltä pään sisällä kuulostaa. Kuinka monella on tiukassa paikassa piiskuri PT - mielessään? Kuinka moni juttelee mielessään itselleen? Tsemppaa, kannustaa, käskee, pakottaa, huutaa?  Ja onko lopulta vahvempi se ääni, joka sopertaa ettei pysty vai se joka sanoo että ja kyllä muuten varmasti pystyn! Miten voi sanoa, ettei pysty ellei ole ensin tehnyt kaikkensa pystyäkseen? 

Olen kilpailuhenkinen viimeiseen saakka. Mutta mua ei motivoi millään tapaa toisten voittaminen - haluan voittaa itseni. Tuntuu, että jokainen harjoittelukerta on tavalla tai toisella itsensä voittamista. Keskustelua itsensä kanssa siitä, että pystynkö lisäämään painoa, pystynkö tekemään loppuun asti, pystynkö vielä kerran.

Todellinen positiivinen asenne tuli nähtyä Cooperin testin jälkeen keskiviikkoiltana. Välittömästi ajan päätyttyä Pulla makaa 2300 m:n viivalla niin että henki hädin tuskin kulkee ja ensimmäiset sanat mitä märän radan pinnasta kuuluu on "Mahtava fiilis! Vitsi mä oon ylpee meistä!".

Laura Hoo